Annakati Mattila: Voi lukija-parkaa!

7.1.2020

Annakati Mattila
Annakati Mattila

Länsimaisten demokratioiden hallintomalli perustuu 1700-luvun puolivälissä kehitettyyn Montesquieun vallan kolmijako-oppiin.  Sen mukaan ensimmäinen valtiomahti on poliittinen päätösvalta, toinen on hallinnollinen toimeenpanovalta ja kolmas on oikeuslaitos, joka valvoo kahta edellistä mahtia ja käyttää tuomiovaltaa. Kolmijaon tavoitteena on, että kukin valtiomahti toimii itsenäisesti ja että näin estetään vallan väärinkäyttö.

Euroopassa ensimmäiset sanomalehdet ilmestyivät lähes sata vuotta ennen kuin filosofi Montesquieun kehittämä vallan kolmijako-oppi näki päivänvalon. Kun lehtien valmistus uusien ja entistä tehokkaampien painatusmenetelmien ansiosta ajan myötä halpeni, sanomalehtien lukeminen yleistyi ja vähitellen lehtien lukemisesta tuli oleellinen osa jokapäiväistä elämää. Tieto tuli kaiken kansan ulottuville ja sen seurauksena lehdistö sai entistä keskeisemmän roolin yhteiskunnassa. 

Lehdistön vaikutusvalta kasvoi ja sitä ryhdyttiin kutsumaan neljänneksi valtiomahdiksi. Lehdistöstä tuli ikään kuin vahtikoira, jonka tehtäväksi muodostui vallan väärinkäytöksiin ja yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen. Tämä perinteinen rooli olisi nykymediallekin ihanteellinen. Valitettavasti kuitenkin vallan vahtikoiran osa on tänään monin verroin vaikeampi kuin aiemmin. Eräissä EU-maissa koiran suu on suljettu tiukalla kuonokopalla, toisissa taas talonvahdin kiusana on sosiaalisen median rakkilauma, jonka äänekkään räksytyksen kohteeksi valikoituu usein perinteinen media ja sen toimittajat.  

Suomessa luottamus viestintävälineitä kohtaan säilyi yllättävänkin pitkään vahvana. Varsinkin vanhemmat sukupolvet olivat vankasti sitä mieltä, että jos joku asia oli präntätty lehteen, se oli taatusti totta. Tilanne on muuttunut radikaalisti viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, sillä selvitysten mukaan enää vain kymmenkunta prosenttia suomalaisista uskoo lukemiinsa uutisiin. Lukijat pitävät lehtien otsikoita kärjistettyinä, jopa harhaanjohtavina ja mielipiteiden esittämistä tosiasioina kyseenalaisena. 

Ammattijournalistit ovat saaneet sosiaalisesta mediasta vastaansa kilpailijan, joka viis veisaa faktoista tai eettisistä käyttäytymissäännöistä. Valehtelu, väärennökset, vihapuhe ja kaikenlainen ilkeily leviävät netissä kuin musta surma keskiajan Euroopassa. Ikävä kyllä näyttää pahasti siltä, että luotettava journalismi on häviämässä tämän kisan.  Kamppailussa pärjätäkseen perinteinen media yrittää sinnitellä ottamalla käyttöön samoja keinoja kuin kilpailijansa. Vetävillä otsikoilla houkutellaan lukija avaamaan nettilehtien juttuja, jotka entistä useammin perustuvat huhuihin, olettamuksiin tai pahantahtoisuuteen. Klikkijournalismilla mediatalot tahkoavat rahaa, mutta tulevat siinä sivussa tuhonneeksi oman ja ammattijournalistien uskottavuuden.    

Ei käy kateeksi nykymedian journalistejakaan. Toimittajan ammatin hohto on himmentynyt yhtä jalkaa sosiaalisen median leviämisen kanssa. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden runsas vuosi sitten teettämän tutkimuksen mukaan toimittaja nousi vasta sijalle 278 ammattien arvostusta mitattaessa. 

Tästä huolimatta itseään toimittajiksi tituleeraavia näyttää olevan liikkeellä entistä enemmän. Journalistina esiinnytään mieluusti, vaikkei takana olisi päivääkään ammatillista koulutusta tai kokemusta. Näitä omatekoisia toimittajia ei luonnollisestikaan koske sen paremmin alan itsesääntelyohjeisto kuin Julkisen sanan neuvoston päätöksetkään, vaan he voivat sananvapauden nimissä suoltaa ilmoille mitä tahansa.

Suomen Journalistiliiton myöntämä jäsenkortti on perinteisesti toiminut todistuskappaleena, jolla journalistit ovat voineet osoittaa ammatillisen asemansa. Pari viikkoa ennen joulua nettiin putkahtanut rehellisen journalismin yhdistykseksi itseään kutsuva yhteenliittymä lupaa sen sijaan myöntää pressikortin suurin piirtein kaikille, jotka vain älyävät sitä hakea. Mielenkiintoista on, että ”bloggaajat, striimaajat, toimittajat, verkkolehtien toimitukset ja ihan tavalliset somettajatkin” riveihinsä kutsuvan yhdistyksen verkko-osoite on lähes sama kuin alan ammattiliitolla ja nimi perintöä 1980-luvulla toimintansa lopettaneelta taistolaiselta toimittajayhdistykseltä. Yhdistys on niin ikään perustanut elimen, jonka se on nimennyt sananvapausneuvostoksi. Kyseessä lienee yritys heikentää vuonna 1968 perustetun ja laajasti arvostetun Julkisen sanan neuvoston merkitystä.  Mielenkiintoista on myös se, että Toimittajaliitoksi nimetyn yhdistyksen nokkamiehet Juha Korhonen ja Janus Putkonen ovat hankkineet kannuksensa MV-julkaisun ja sen uudemman version ”journalistisilla” areenoilla.

On varma, ettei huhupuheisiin, tarkistamattomiin ja nimeättömiin lähteisiin, valheisiin ja väärennöksiin perustuva kirjoittelu juuri alkaneella uudella vuosikymmenellä ainakaan vähene. Niin perinteisten viestinten kuin sosiaalisen mediankin levittämät ristiriitaiset viestit aiheuttavat sen, että lukija ei enää tiedä, mihin uskoa ja luottaa. Odotettavissa onkin, että meille tarjotaan yhä useammin ns. vaihtoehtoiseen totuuteen perustuvaa viestintää, joiden tekijöiden journalistinen ammattitaito ja –etiikka eivät kestä päivänvaloa. Voi lukija-parkaa!