Kirsti Lintonen: Maailmanloppua ei tule eikä globalisaatio lopu – ja YK:ta on lupa juhlia ansaitusti

24.5.2020

Kirsti Lintonen
Kirsti Lintonen

Tänä vuonna juhlitaan maailman kansojen kahta tärkeää tapahtumaa: 75 vuotta tulee kuluneeksi toisen maailmansodan päättymisestä ja Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisesta. Nämä tapahtumat olivat aikanaan yhtä ja ovat sitä yhäkin: YK:n tarkoitus oli pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, kuten YK:n peruskirjassa sanotaan; maailmanrauha on edelleen järjestön keskeinen päämäärä. Maailmanjärjestö syntyi edistämään rauhan lisäksi ihmisoikeuksia ja kansainvälistä yhteistyötä.

Nyt elämme lähes ennennäkemättömän vaikeassa maailmanlaajuisessa kriisissä. Uudenlainen COVID-19 virus on päässyt leviämään ympäri maailman ja rokotetta sitä vastaan ollaan vasta kehittämässä. Maailman hätätila on suuri ja voi vielä paheta.

Huomion arvoisinta koronakriisissä on ollut juuri se, että se on koskettanut lähes kaikkia maailman valtioita - Afrikkaa, Aasia ja latinalaista Amerikkaa myöten. Samalla se on osoittanut, kuinka tiiviisti maailmaa hallitsee keskinäinen kytkeytyneisyys ja riippuvuus. Valtioita ja niiden kansalaisia ei voi eristää kokonaan toisistaan ainakaan pidemmällä aikavälillä. 

Väärää politiikkaa

Globaali kriisi heijastuu monin tavoin YK:ssakin. Sen keskeinen elin, Turvallisuusneuvosto,  on osittain lamaantunut, kun sen tärkeimpien pysyvien jäsenten, Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän, kesken vallitsee paha luottamuspula. Se on estänyt tässä elimessä yhteisten päätösten hyväksymisen ja yhteisen tahdon ilmaisemisen koronaviruksen globaalissa hallinnassa.

Nyt kehittyneen maailmanlaajuisen epidemian, pandemian, juuret vievät Kiinaan, jossa viruksen esiintyminen ensin paikannettiin. Kiinaa syytetään myös alkuvaiheen salailusta ja viruksen pääsystä levittäytymään Kiinan Wuhanista käsin. Yhdysvallat on juuttunut Kiinan syyttelyyn. Lisäksi se syyttää – yleensä valheellisesti - Maailman terveysjärjestöä WHO:ta yhteistyöstä Kiinan kanssa ja viivyttelystä pandemian hallinnassa. Siksi Yhdysvallat pyrkii WHO:n heikentämiseen keskeyttämällä maksunsa järjestölle. Venäjällä pandemiaan havahduttiin muuta maailmaa myöhemmin, ja sieltä tunnutaan arvosteltavan ennen muuta Eurooppaa pandemian leviämisestä.

WHO on jo ennestään vajaavaltainen johtuen Yhdysvalloista ja muistakin varakkaista valloista. Sen rahoitus on ollut suhteellisen vähäinen järjestön tehtäviin nähden; lisäksi rahoitus on ollut valtaosin jäsenvaltioiden vapaaehtoisten panostuksien varassa. WHO:n ei ole annettu olla riittävän itsenäinen. Terveysjärjestön sijaan länsimaat ovat suosineet Maailmanpankkia, joka on ollut paremmin niiden ohjailtavissa.

Yleinen tapa toimia kriisissä on ollut kansallinen, yksipuolinen, rajat sulkeva ja ihmisten liikkumista rajoittava. Toimintatapa on ollut yleisesti varsin samansuuntainen, jos kohta kansalliset erot ovat myös huomattavia. Lääke- ja suojavälineitä on hamstrattu ulkomailta, joka on johtanut niiden niukkuuteen ja hintojen kohoamiseen; on jopa kielletty niiden vienti ulkomaille. Kansainvälinen näkökulma on noussut esiin, kun kansakuntien välinen toimenpiteiden eroavuuksien vertailu on antanut aihetta kritiikkiin ja jopa eräänlaiseen nurkkakuntaiseen kilpailuun parhaasta politiikasta.

Pandemia on nostanut esiin yhteisen kohtalon myötä kansallista yhteistuntoa ja solidaarisuutta. – jossakin määrin myös yli rajojen. Toisaalta ihmisoikeuksien rajoittaminen on myös herättänyt vastarintaa. Tämän myötä hallitusten kannatus ja legitimiteetti ovat joutumassa kovalle koetukselle. 

Ei ole unohdettava niitä valtavia ihmisjoukkoja, jotka ovat kärsineet ja tulevat kärsimään pandemiasta: työttömät, vähävaraiset, kodittomat, vanhukset, pakolaiset ja maahanmuuttajat sekä yhteiskunnan reunoilla elävät vähemmistöt - sekä globaalissa pohjoisessa että etelässä.

Ihmisoikeuksien rajoituksia ollaan käyttämässä poliittisesti hyväksi etenkin oikeistolaisten voimien ja populistien piirissä. Niitä elähdyttävät monenlaiset harha- ja epäluulot sekä valmius hyökkäävään sanasotaan. Valheellisia käsityksiä levitetään tarkoituksellisesti. On väitetty, että korona-virus oli tarkoituksellisesti laskettu liikkeelle, että tekeillä on maailmanhallitus tai että lääketehtaat ja digikonsernit ovat liittoutuneet tuhotakseen demokratian.  Rokotteiden on väitetty aiheuttavan vaarallisia sairauksia. Britanniassa on tuhottu satoja matkapuhelinmastoja; takana on liike, jonka kannattajat ovat sitä mieltä, että 5G-verkko heikentää immuniteettisuojaa ja että koronavirus voi levitä 5G-verkon välityksellä. Syypäiksi salajuoniin on nimetty poliittiset eliitit ylipäänsä. Oikeutettua huolta on aiheuttanut oikeistopopulismin liepeillä ja sisällä vaikuttavien ääriainesten aktiivisuuden ja vaikutusvallan kasvu.

”Korona-regiimin” vastustajiin on liittynyt sellaisia, jotka katsovat, että valtion velvollisuus ei ole suojella ihmisiä, vaan ensisijaisesti ihmiset tarvitsevat nyt suojelua valtiolta. Tähän näyttää likeisesti liittyvän Yhdysvalloissa ja Saksassa näkemys, että talouden suojelu on tärkeä prioriteetti, ei kaikkien ihmisten pelastaminen epidemioilta.

Kriisi ei suinkaan ole vielä ohi pitkään aikaan. Pandemia voi voimistua uudelleen, ja sen myötä syntyneen talouskriisin vaikutukset tulevat olemaan ilmeisesti huomattavat ja lisääntyä merkittävästi.

Globaalin hallinnan kriisi

Eletäänkö nyt myös globaalin hallinnan kriisiä? Moni tutkija ja kommentaattori on näin väittänyt: kansainvälinen yhteistyö on romahtanut; kansainvälinen yhteisö ei toimi, sanotaan; maailma on tuuliajolla, johtajaton. Eletään epäjärjestyksen maailmassa, jota hallitsevat kansalliset intressit ja nationalismi sekä lisääntyvät ristiriidat. YK:n on muka paljolti lamaantunut; EU:n väitetään olevan todellisessa kriisissä: päätöksiä on vaikea saada aikaan, ja puuttuu solidaarisuus unionin pohjoisen suhteessa sen etelään.

Monenkeskisen yhteistyön sijaan on korostunut asevarainen kansallinen turvallisuus ja liittolaisuussuhteiden vahvistaminen sekä kahdenvälisten suhteiden painottaminen. Kansainvälisen oikeuden sääntöjä ei noudateta, ja ympäristönsuojelun vaatimuksista ja sitoumuksista tingitään. YK, Maailman terveysjärjestö WHO ja Maailman Kauppajärjestö (WTO) ovat erityisesti joutuneet arvostelun kohteiksi. Presidentti Trump on jopa ilmoittanut aikovansa erota lähes 150 vuotta vanhasta, viattoman tuntuisesta Maailman Postiliitosta (UPU). Aikaisemmin Yhdysvallat lopetti maksunsa YK:n palestiinalaisten avustusjärjestölle (UNRWA).

YK-järjestöjen arvostelu on ollut peräti pinnallista ja ideologisesti motivoitunutta: moite on ollut usein yksinkertaisesti: ”liiallinen byrokraattisuus”, ”epäonnistunut”. Tai järjestöjen on nähty liiaksi rajoittavan ennen kaikkea Yhdysvaltojen valtaa. Erilaiset lyhytaikaiset ”aloitteet” ja tilapäiset ”saman mielisten ryhmät” ovat saaneet enemmän tilaa. Kahdenvälisten suhteiden painoarvo on lisääntynyt, koska vahvemman valta on tällöin helpommin sovellettavissa. Erityisesti Yhdysvaltain politiikassa epäluulo formaaleja kansainvälisiä järjestöjä kohtaan on ollut pitkäaikainen ilmiö, joka on nyt näyttänyt vahvistuvan. EU:n osalta ne, jotka suhtautuvat unioniin kriittisesti ja samalla vaativat siltä liikoja, onnistuvat vuorenvarmasti löytämään siitä kosolti vikoja ja virheitä.

Pandemian hallintaa käytännössä

Tosiasiassa on tehty melkoisen paljon pandemian taltuttamiseksi alueellisella ja globaalillakin tasolla. Merkittävä aloitteentekijä on ollut Euroopan unioni ja siihen kuuluvat organisaatiot: Euroopan keskuspankki, Euroopan komissio, Euroopan investointipankki ja Euroopan vakausmekanismi. Tässä työssä on ollut kiinteästi mukana Jutta Urpilainen, Suomen EU-komissaari. Apu ja tuki ovat hahmottuneet lukuisiksi ohjelmiksi. Kohteina eivät ole vain EU-maiden taloudet, vaan kehitysmaat ja kärsimään joutuneet väestöryhmät. EU:n panos on kohoamassa kohti 1000 mrd. euroa, joka olisi huikea summa. Tosin osa siitä annetaan lainoina. EU luonut lukuisia kumppanuuksia: komissio oli järjestämässä avunantajien konferenssia, jossa luvattiin yli 7 mrd. euroa rokotteiden, sekä diagnoosi- ja hoitomenetelmien kehittämiseen. WHO:ta aiotaan tukea; erityisen tärkeä on aikomus vahvistaa kehitysmaiden terveydenhoitojärjestelmää, jonka merkitys on suuri epidemioiden hallinnassa. Suurten talousmahtien G20-ryhmä ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat luvanneet jäädyttää kehitysmaiden velanmaksua.

EU:n komissio ja neuvosto sekä Saksa, Ranska ja Italia ovat pyrkineet siihen, että kaikissa maissa voitaisiin valmistaa ja ostaa edullisesti pandemiaan estämiseen ja hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä ja rokotteita; erityiselle vapaaehtoiselle patenttipoolille luovutettaisiin patenttimonopoli; yleisen terveyden intressi legitimoisi hankkeen samoin kuin HIV/AIDS:in tapauksessa.

Loppujen lopuksi on lohdullista lukea YK:n kehitysohjelman (UNDP) johtajan Achim Steinerin toteavan, että UNDP jatkaa toimintaansa kuten ennenkin; se on kriisivasteen kansainvälinen selkäranka, joka toimii noin 170 maassa; ei pidä ylikorostaa päivänpolitiikkaa, puhetta eikä yksittäisiä tekojakaan mahtimaissa, jos kohta tämä ei ole vailla merkitystä, sillä UNDP:n budjetti on riippuvainen vapaaehtoisesta rahoituksesta. 

EU:n osalta sen säilymistä tukee viime kädessä, jos sellainen tilanne olisi edessä tai ajateltavissa, että Unionin jäsenmaat ovat riippuvaisia toisistaan taloudellisesti. Sen etapit ovat olleet talousyhteisö vuonna 1957, Schengen-alue 1985, talous- ja valuuttaunioni 1990 ja sisämarkkinat vuonna 1993. Mutta tuskin unionin muistakaan instituutioista ja arvoista luovutaan hevin.

Tarvitaanko monenvälistä yhteistyötä?

Monenvälistä yhteistyötä tarvitaan: mikään valtio ei yksin pysty hoitamaan pandemiaa tai muita isoja kriisejä. Olisi hyväksi, että tällainen yhteistyö olisi laaja-alaista, avointa ja laajaan osallistumiseen perustuvaa. Suppeasta harvojen yhteistyöstä ei yleensä hyvä seuraa. Ne, jotka haluavat harvojen ja valittujen valtaa, aikovat samalla usein sulkea pois asianosaisia ja muita toimijoita. Monenvälistä yhteistyötä tarvitsevat ennen kaikkea pienet valtiot. 

Valtioiden väliset verkostot, aloiteryhmät ja kahdenväliset suhteet ovat suhteellisen alttiita epäsuhtaisille valtasuhteille, mahtitoimijoiden ylivallalle. Nämä muodot ovat usein vailla pitkäjänteisyyttä.

Usein vaaditaan nopeaa, tehokasta ja käskyvaltaista toimintaa, ”halki, poikki ja pinoon”; mutta sellainen harvoin tuottaa tarkoitettuja ja kestäviä tuloksia. ”Teho” merkitsee usein, että halutaan syrjäyttää joitakin päätöksenteosta. 

Oikealla asialla on Saksan ulkoministerin Maasin aloitteesta syntynyt, laajan globaalin kannatuksen saanut ”monenvälisyyden koalitio” (Alliance for Multilateralism), joka on asettunut painokkaasti kansainvälisten järjestöjen puoltajaksi. Suomen ulkoministeri Haavisto on liittynyt joukkoon. Tämä allianssi on hahmotellut kokonaisen pandemian vastaisen regiimin, jonka uusin tulokas on YK:n pääsihteerin korona-rahasto. Luonnollisesti monenväliseen hallinnan muotoon on suhtauduttava hyvänsuovan kriittisesti, kun arvosteluun on perusteltua aihetta.

Monenvälisyyden vahvassa kritiikissä piilee usein vakaa käsitys oikeasta globaalin hallinnan muodosta; mieleen olisivat Yhdysvaltojen ylivalta, Nato, markkinavaltainen hallinta tai myöntyväisyyden politiikka suurvaltojen suuntaan. 

Globaalin ylivaltiaan rooli ei ole helppo, sillä se edellyttää toimiakseen hyväksyntää ja yhteistyötä. Ehkä tästä on puute, sillä Yhdysvallat ei ole toistaiseksi onnistunut juuri lainkaan edistämään rauhaa ja sovintoa – yrityksistään huolimatta – Koreassa, Palestiinassa, Afganistanissa, Kosovossa, suhteissaan Iraniin; USA ei ole myöskään edistänyt kansainvälistä ympäristönsuojelua, asevalvontaa ja demokratiaa. 

Pystytäänkö hallinnan kriisi voittamaan?

EU:n ja YK:n osalta on painotettava, että molemmat ovat kokenee pahoja kriisejä koko historiansa aikana. YK:n kriisejä koettiin Korean sodan aikana 1950-luvulla, kun Kongon sodassa 1960-luvun puolivälissä, 1980-luvulla USA:n painostaessa YK:ta taloudellisesti sekä 2000-luvun alussa Irakin sotilaallisen väliintulon yhteydessä. Vaikeuksia EU:ssa aiheuttivat 1960-luvulla de Gaulle, ja 2010-luvulla euro- ja velkakriisi sekä valtava siirtolaistulva. Kaikista näistä kriiseistä selvittiin. Näin uskallan arvella tapahtuvan myös tulevaisuudessa. Kummankin järjestön salaisuutta voidaan nimittää hyväksi ”kestävyydeksi”.

Kannattaa muistaa Buckminster Fullerin vuosikymmeniä sitten esittämä varoitus. Sitä hieman muuntaen: Meillä on tänään itse asiassa lähes 200 amiraalia ja yksin ainoa avaruusalus eli oma planeettamme. Meillä noin 200 amiraalia jokainen omalla komentosillallaan yrittämässä aluksen ohjaamista ikään kuin heillä olisi kullakin oma alus. Sitten meillä on tyyrpuurin liittokunta, joka yrittää hävittää paapuurin porukan. Jos jompikumpi onnistuu kallistamaan alusta heittääkseen vihollisen yli laidan, alus tuhoutuu väistämättä.

On sanottu, että korona-pandemia on paljastanut kompleksisen ympäristömme ja poliittisen organisaatiomme välisen perusristiriidan, joka aiheutuu suvereenien valtioiden dominanssista.

Voisi ajatella, että ”pitää mennä ensin tosi huonosti ennen kuin menee paremmin” – eli on kyseessä vanha häiriö – tasapaino -sääntö; uhka synnyttää vastarintaa ja vastamobilisointia. Politiikassa tämä mekanismi ei aina toimi. Poliittisten puolueiden tarkoituksena voi olla vallan kasvattaminen ja vakiinnuttaminen kumulatiivisesti ja vastavoimien pysyvä estäminen.

Ehkä ja toivottavasti tilanne ei ole näin yksioikoinen, vaikka yksinkertaistukset voivat terästää ajatteluamme. 

Käytännönläheisempi ja arvosidonnainen näkökulma maailman hallintaan on monikeskinen, ”polysentrinen”: valtakeskuksia ja vaikutusvaltaisia toimijoita on lukuisia. Tällaisessa järjestelmässä tarvitaan välttämättä yhteistyötä, koordinaatiota, yhteistä päätöksentekoa sekä yhteisiä arvoja ja intressejä. Näin on oikeutettua tukea monenvälistä (multilateraalia) yhteistyötä, muun muassa ja etupäässä YK:ta ja sen erityisjärjestöjä sekä ja Euroopan unionia ja muita kansainvälisiä toimijoita, jotka edistävät samoja demokratian, ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja kestävän kehityksen periaatteita ja riitojen rauhanomaisen sovittelua. Useinkaan ei ole kyse ”joko-tai”- vaan ”sekä-että” – asetelmasta. On muistettava, että tulokset eivät ole aina välttämättä yksiselitteisiä. Kun on tarve ottaa mukaan kaikki asianosaiset, voi päätöksenteossa ilmetä ymmärrettäviä viiveitä.

On muotia puhua globalisaation lopusta. Maailmanpolitiikka on alarmistisesti raamitettu muutaman harvan ”gigantin” taisteluksi. Arvelen kuitenkin, että globalisaatio – mutta taloudellisesti ja laajemmassa mielessä – taantuu tuskin pysyvästi. Se palaa ja toivottavasti silloin kontrolloidumpana.