Matti Louekoski: Korona- pandemian vahingot on korjattava yhdessä – riittääkö luottamus

31.5.2020

Matti Louekoski
Matti Louekoski

Korona-pandemia on edennyt vaiheeseen, jossa päähuomio on kiinnittymässä katastrofin aiheuttamien vahinkojen, etenkin talouden tappioiden korjaamiseen. Maailmanlaajuisen onnettomuuden seurausten hoitaminen vaatii laaja-alaista yhteistyötä, jonka avulla voidaan välttää vahinkojen jääminen pysyviksi. Taudin ilmestyttyä on ollut selvää, että sen leviämisen estäminen kuuluu kaikille osaamisen ja voimavarojen mukaan. Jälkihoito ja vastuu vaadittavien toimien rahoituksesta on usein osoittautunut koko prosessin vaikeimmaksi asiaksi. Vastuunkantajat ovat tarkkoja hyväksyttävistä velvollisuuksistaan.

Kaikissa EU-maissa on ollut pakko hyväksyä tosiasiaksi, että ilman raskasta velkaantumista rahoitusta ei vahinkojen korjaamiseksi ole olemassa. Ns. Eu-kriteerit julkisen velan suhteesta kansantalouden kokoon on nyt pakko jättää taka-alalle, vaikkakaan ei kokonaan ilman huomiota. Lähiaikojen budjetit on rakennettava uudelle pohjalle ja tarvittavan lisärahoituksen lähteet on löydettävä.

Suomessa olemme kohdanneet viimeisten 30 vuoden aikana kolme talouteen vaikuttanutta suurta katastrofia. 1990-luvun alun pankkikriisi oli ennen muuta kansallinen ongelma, jonka selvittämisen tuli myös tapahtua kansallisin toimenpitein. Vieläkin on poliittisesti erimielisyyttä laman aikaisten leikkausten tarpeesta. Tarvetta varmaan oli, mutta olisiko pitänyt harkita suuruutta ja kohdentumista tarkemmin.

Kaksitoista vuotta sitten maailmanlaajuisena vaivana oli ns. finanssikriisi, jonka vahinkojen korjaamisessa tarvittiin ennen muuta keskuspankkien voimakasta puuttumista rahamarkkinoiden toimintaan. Keskuspankkijärjestelmän oli käytettävä melkoinen määrä mielikuvitustakin riittävä n monipuolisen keinovalikoiman löytämiseksi markkinoiden vakauttamiseksi. Monia aikeisemmin selvinä pidettyjä keskuspankkitoiminnan periaatteita on jouduttu venyttämään tulkinnoilla tilanteen vaatimusten mukaisiksi. Miinus-korkojen käyttöön ottaminen on uusista keinoista hyvä esimerkki. Finanssikriisin korjausohjelma on edelleen pankkitoiminnan arkipäivää ja herättää edelleen eripuraa keskuspankkiirien välillä.

EU-komissio on omasta puolestaan ottanut kantaa pandemian vahinkojen korjaustoimien rahoittamiseksi. Ensin on käytettävä unionin budjettivaroja, joiden riittämättömyys on selvä asia. Seuraavan budjetin loppusummaa ehdotetaan nostettavaksi 1100 miljardiin euroon, mutta jäsenmaiden maksuosuudet ovat vielä täysin auki. Budjettivarojen lisäksi tarvitaan komission mielestä jättimäiseksi sanottua elvytysrahastoa, joka sisältää sekä avustusvaroja että lainattavia varoja jäsenmaiden tarpeisiin. Rahaston määräksi on alustavasti ehdotettu 750 miljardia euroa, jota määrää on jo ehditty arvostella aivan liian pieneksi.

Kun unionin budjetin varojen lähde on jäsenmaksut, on elvytysrahaston tarpeisiin löydettävä muita lähteitä. Komissio ehdottaa rahaston varoja lainattavaksi unionille ja lainojen takaisinmaksun hoidettavaksi aikanaan EU-veroilla. EU-verot olisi uusi rahoitusjärjestelmä, joka heti on herättänyt epäluuloja sekä nostanut esiin tarpeen laajasta periaatteellisesta keskustelusta. Verotuksen avulla unioni voisi helpottaa budjettinsa rahoitusta ja lieventää jäsenmaksuosuuksien kasvattamista. Askel EU-verotuksen suuntaan on kuitenkin poliittisesti suuri siirto kohti liittovaltion mallia. Eräs suomalainen tutkija on sanonut, että vaikka elvytysrahaston tarvitsemat pääomat ovatkin jättimäisiä, on poliittisesti vähintään yhtä suuri liikahdus siirtyminen EU:n velkaantumiseen ja velkojen hoitoon omilla veroilla – koko ”asian pihvi”.

Hallituksemme taholla on kerrottu, ettei komission ehdotus tule missään tapauksessa menemään tässä muodossa eteenpäin. Sen kaikki elementit tulee tarkastaa läpikotaisin. Mikä osa elvytysrahaston varoista annetaan suoraan avustuksina ja mikä osa lainoina, näyttää herättävän erimielisyyttä. Etenkin ns. netto- maksajat, kuten Suomi, ovat varuillaan ilmaiseen ja perusteettomaan rahanjakoon nähden. Sekä avustusten että lainojen ehdollisuus tulee olemaan kiperä kysymys. Mitä unioni vaatii takeeksi siitä, että apua saaneet jäsenmaat käyttävät varat sopimusten mukaan oikeisiin kohteisiin.

Unionin budjettikäsittelylle on aikaa ensi syksyyn. Samassa aikataulussa on komission ja parlamentinkin piirissä selvitettävä ja päätettävä, lähteekö unioni hankkimaan elvytysvarat markkinoilta lainoina ja miten lainat aikanaan hoidetaan. Elvytysvarojen tarpeesta ei ole epäilystäkään. Poliittisesti on nyt saatava selvyys, millaisin säännöin unioni jatkaa toimintaansa ottaessaan yhteisvastuuta pandemian aiheuttamien vahinkojen jälkihoidosta. 

Pankkikriisin selvittämisessä oli kysymys luottamuksen palauttamisesta. Finanssikriisin voittamisessa on ollut kyse samasta asiasta. Samalla on ollut tarpeen luoda uusia pelisääntöjä. Pandemian jälkihoidossa on avainasemassa keskinäinen luottamus, millaisin säännöin yhteistä vastuuta kannetaan. Ovatko jäsenmaat valmiita kytkemään elvytystoimiin elementtejä, joilla edistetään esim. ympäristönsuojelun tavoitteita. Toimintalinjan valinta on koko pandemia-asian vaikein poliittinen kysymys.