Liisa Ilomäki: Kaiken kansan digi

24.1.2021

Liisa Ilomäki
Liisa Ilomäki

En tiedä, pitäisikö kolumnissa olla ”oikea vastaus” tai ainakin kunnollinen päätelmä. Nyt ei ole. Kirjoitan digitaalisuudesta eikä minulla ole siitä yhtä selvää käsitystä. 

Olen melkein koko aikuisikäni ollut jollakin tavalla tekemisissä tietotekniikan / digitaalisen teknologian kanssa. Ensimmäisinä aikoina olin hurmaantunut niistä mahdollisuuksista, joita esimerkiksi linkkien laittaminen teksteihin mahdollisti, samaten sähköpostista ja sitten vähitellen tämän vuosituhannen alussa erilaisista Internetin mahdollisuuksista. Yhä edelleen esimerkiksi kirjastoasioiden hoitaminen netissä puhelimen tai tapaamisen sijaan helpottaa elämääni, virtuaalinen yhteydenpito koronaeristäytymisen aikaan tuo sukulaisia ja ystäviä yhteiseen kahvitteluun, Yle Areena tarjoaa mahdollisuuden katsoa hyviä (ja huonoja) ohjelmia milloin haluan, ja niin edelleen. En haluaisi palata aikaan ennen digiä. Tällaisten tavallisen ihmisen edut näyttävät lisääntyvän ja tulee yhä useammanlaisia mukavia ja innostavia sovelluksia, kunhan on välineet ja osaamista käyttää laitteita ja sovelluksia.

Ja sitten ne toiset puolet digistä, esimerkiksi työelämän muutokset, henkilökohtaisten tietojen leviäminen kaupalliseen käyttöön tai digirikollisuus. Lista muutoksista lisääntyy kaiken aikaa!

Digitaalisuus väistämättä muuttaa työelämää, ja esimerkiksi tekoälyn on arvioitu vähentävän jopa asiantuntijatehtäviä, vähemmän vaativista puhumattakaan. Vaikuttaa siltä, että työelämä polarisoituu: on vaativia ja luovia, hyvin palkattuja tehtäviä ja sitten fyysiseen tekemiseen ja suorittamiseen perustuvia tehtäviä; monet perinteiset tehtävät noiden välistä katoavat. Mitä siis tapahtuu työlle ja mitä pitäisi työssä osata?

Erilaiset sovellukset kokoavat jokaisesta meistä niin paljon tietoa, että on melkeinpä samantekevää, kerrommeko lisää Facebookissa. Älypuhelimella tai älykelloilla voi aika hyvin seurata liikkumisia, ostamisia, ajankäyttöä. Kanta-asiakaskorteilla kerromme, mitä ostamme, milloin, millä hinnalla, kuinka paljon. Jokainen sosiaalisen median klikkaus lasketaan – ei siis ole ihme, että algoritmit suosittelevat meille juuri niiden aihepiirien tuotteita, joista olemme olleet netissä kiinnostuneita. Tämä iso datamäärä muuttuu kauppatavaraksi, josta hyötyvät datan kerääjät. Me, joista tietoa kerätään, olemme viattomasti antaneet luvan ottamalla käyttöön jäsenyyskortteja, klikkaamalla kilpailuun osallistumista Facebookissa tai vain tilaamalla jonkun julkaisun.

Minusta digitaalisuuden karmein puoli on lasten ja nuorten hyväksikäyttö ja kiusaaminen verkossa. Lapset ja nuoret eivät juuri kerro verkkoelämästään vanhemmille, mikä altistaa heitä entistä enemmän hyväksikäytölle ja kiusaamiselle, nolous, kiristäminen ja uhkailu pitävät uhrit hiljaisina. Ammattimaisimmat rikolliset osaavat piiloutua salattuihin verkkoihin, niin että heidän paljastamisensa vaatii hyvää poliisin osaamista. Lasten ja nuorten hyväksikäyttöä ja kiusaamista on ollut maailman sivu, mutta nyt siitä on tullut kansainvälistä ja entistä julmempaa. 

Mitä pitäisi ymmärtää digistä?

Olen mukana EU-hankkeessa, jossa mietimme, mitä koulussa pitäisi opettaa oppilaille digitaalisuuden eri ilmiöistä. Teimme tutkimusta, jossa luimme satoja tutkimusartikkeleita aiheesta ja hahmottelimme niiden perusteella teemoja siitä, mitä peruskoulun ja lukion oppilaiden ja opiskelijoiden pitäisi osata ja ymmärtää digitaalisesta maailmasta. Oli kiinnostavaa, miten tutkimuksissa usein korostuivat kielteiset asiat, esimerkiksi seksuaalinen häirintä, kiusaaminen, valeuutiset ja henkilökohtaisen tiedon väärä leviäminen. Vähemmän oli tutkimusta siitä, miten verkossa voi saada apua ja vertaistukea esimerkiksi seksuaalisen identiteetin muodostamiseen, digitaalisesta luovuudesta tai empatiasta.

Oli myös mielenkiintoista, miten kaukana digimaailma alkaa olla ennenvanhaisesta ajatuksesta, että koulussa pitää opettaa tietotekniikan teknisiä taitoja. Niitä kyllä pitää osata, ne ovat digimaailman haltuunoton perusta, mutta tekniikasta on laajennettava taitoja tiedonkäsittelyyn, digitaalisen identiteetin ymmärtämiseen, tekijänoikeuden tuntemiseen, digitaaliseen luovaan tuottamiseen, sovellusten algoritmien ymmärtämiseen, verkostoitumiseen ja virtuaaliseen viestintään ja niin edelleen. Monet näistä ilmiöistä ovat tuntemattomia opettajille, joiden kuitenkin pitäisi osata tukea seuraavaa sukupolvea laaja-alaisen digitaalisuuden ymmärtämiseen. 

Aika paljon tässä on ymmärrettävää. En tiedä, lisääkö tieto tuskaa, mutta minusta ei auta kuin yrittää ymmärtää ja saada selkoa siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin voi esimerkiksi politiikan keinoin vaikuttaa, sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Digitaalisuus on liian iso ja tärkeä asia jätettäväksi vain kaupallisille toimijoille tai asiantuntijoille!