Maija Anttila: Lähes 40 vuotta

21.7.2021

Maija Anttila
Maija Anttila

Ihmisen elämään mahtuu sellaisia virstanpylväitä, joidenka merkitystä ei kannata väheksyä tai niiden ohi ei saa kulkea pysähtymättä. Lapsuuden päättyminen, nuoruudesta aikuisuuteen siirtyminen, opinnot, avioituminen, lapset, kuolemat ovat mm. tällaisia pysähtymispaikkoja. Aikuisuudessa työelämästä irtaantuminen, eläkkeelle siirtyminen on myös tärkeä virstanpylväs, minkä merkitystä pitäisi vielä enemmän korostaa ja miettiä, mitä tämän jälkeen.

Oma työstä eläkkeelle siirtymiseni oli helppoa, jopa vapauttavaa uuden alkua. Tein lähes kolmekymmenvuotisen uran terveydenhuollon ammattijärjestöissä, sairaanhoitajaliitossa ja Tehyssä. Sitä ennen lähes kymmenen vuotta leikkausosaston sairaanhoitajana HYKSissä ja opiskeluissa. Nämä lähes neljäkymmentä vuotta työtä ja opiskelua ovat olleet elämäni rikasta ja mielenkiintoista aikaa. Ne ovat ruokkineet omaa ajatteluani ja antaneet politiikan tekemisen eväitä työelämän jatkoksi tapahtuneelle kuntapoliitikon uralleni.

Työeläkeiän lähestyessä olin jo ajatellut jatkaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen työtä kuntapolitiikassa. Siksi olin hakeutunut Helsingin kuntapolitiikkaan. Olin ensimmäistä kertaa kuntavaaleissa ehdolla 1984. Vallilan sd-työväenyhdistyksen riveistä meitä oli useita ehdokkaita. Menestyimme hyvin, vaikka minua ainoana ei-paljasjalkastadilaisena jännitti kovasti. Tuntevatko helsinkiläiset minut, luottavatko maalta tulleeseen, vaikka jo parikymmentä vuotta stadissa asuneeseen, ottavatko omakseen ja antavat luottamusta. En päässyt eka kerralla valtuustoon, mutta kuitenkin alkupään varavaltuutetuksi. Sen myötä sain terveyslautakunnan paikan ja sen keskisen sote-jaoston puheenjohtajuuden.

Näistä vaaleista alkoi lähes neljäkymmenvuotinen politiikan tekemisen urani, mikä päättyi tämän kevään kuntavaaleihin. En ollut enää ehdolla. Täytän ensi vuonna 80vuotta ja ajattelin, että nyt voin tehdä vielä jotakin muuta jäljellä olevina vuosinani, jos vain toimintakykyä ja voimia riittää. Minusta on tärkeätä, että valtuustossa on eri ikäisiä, vaikka ihan sellaista ryhmä kohtaista politiikan tekoa vierastan. Se on kuitenkin valitettavan yleistä.

Näihin politiikan vuosiini on mahtunut paljon iloja ja suruja. Olen saanut tehdä vaativia ja vastuullisia luottamustehtäviä, yli puolet 40vuotisesta urastani olen toiminut erilaisissa puheenjohtajan tehtävissä. Luottamustehtävien jako puolueen piirissä on aina hyvin raadollista, siinä voi saada syviä vammoja sieluunsa. Minä muistelen suurella arvostuksella kahta piirin puheenjohtajaa, Paavo Lipposta ja Kari Piimiestä. Molemmat ovat uskoneet minun osaamiseeni ja tukeneet minua vaativiin tehtäviin.

Kun alkuvuosien kahden terveyslautakuntakauden jälkeen, jolloin yhdessä kokoomuslaisen jäsenen, jo edesmenneen Taito Pekkarisen kanssa yritimme tehdä jonkinlaista terveydenhuollon palveluiden ja rakenteiden uudistusta Helsingissä ja kumpikin tulimme vedetyksi omien valtuustoryhmiemme johdon toimesta täydellisesti kölin alta, sain ikävän vamman sieluuni ja päätin jättää politiikan siihen. Hgin terveydenhuolto siihen aikaan oli hyvin erikoissairaanhoitokeskeistä, eri puolilla kaupunkia pieniä erikoisaloja, päivystyspisteitä runsaasti, tehotonta ja huonosti toimivaa. Perusterveydenhuoltoa ei oltu kehitetty ollenkaan. Halusimme tähän muutosta. Painopiste perusterveydenhuoltoon ja palveluiden kehittämiseen. Mutta se ei käynyt. Sosialidemokraatitkin rakastavat aina seiniä!

Näiden tapahtumien jälkeen vuoden 1992 vaaleissa menetin lähes puolet äänistäni ja olin valmis jättämään kaiken. Silloin Paavo Lipponen soitti ja kertoi, että piiri oli ajatellut minua HYKSin valtuuston puheenjohtajaksi, mikä paikka oli tullut Helsingille tällä kertaa. En ollut asiasta kovinkaan ilahtunut, koska ajattelin sen olevan kaukana helsinkiläisistä ja halusin tehdä politiikkaa suoraan ihmisille. Paavo kuitenkin kehotti ajattelemaan uudestaan ja kertoi paikan olevan näköalapaikka. Se piti paikkansa. Olin valtuuston ensimmäinen naispuheenjohtaja koko HYKSin historiassa. Mietin, millaisia jälkiä halusin jättää historiaan, kun puheenjohtajan rooli on kuitenkin kokouksessa rajattu. Aloitin valtuuston puheenjohtajan linjapuheenvuorot kokouksen alussa. Se herätti hämmästystä ja osa, lähinnä miespoliitikot yrittivät niitä häiritä, mutta kauden lopussa monet valtuutetut niistä kiittelivät. Nyt tällaisia traditioita ei enää ole!

Vuoden 1996 vaaleissa valtuustopaikka avautui hyvällä menestyksellä. Olin ajatellut sosiaalilautakunnan puheenjohtajuutta, mikä paikka tuli demareille. Mutta Kari Piimies kertoi, että minua tarvittaisiin kaupunkisuunnittelulautakuntaan. Se oli uusi hyppäys täysin vieraaseen, mielenkiintoiseen ja arvostettuun paikkaan. Jännitti ja pelottikin, mutta jäsenenä oli hyvä aloittaa. Kaupunkisuunnittelusta tulikin oman kuntapolitiikkani mieleenpainuvin ja kiintoisin asia. Nelivuotiskauden jälkeen jatkoin kahdeksan vuotta lautakunnan puheenjohtajana. Tähän aikaan mahtui paljon mielenkiintoisia, jännittäviä ja tärkeitä päätöksiä, merkittävin niistä oli Töölönlahden asemaakaavan, missä Musiikkitalo oli mukana, läpivieminen. Se prosessi oli kaatua kalkkiviivoilla lautakunnassa ja valtuustossa vihreiden ja parin omankin ryhmäni jäsenen kielteiseen kantaan ja yrityksiin sabotoida kaavan laillisuus. Kaava saatiin kuitenkin rimaa hipoen läpi pitkälti oman ryhmäni enemmistön, kokoomuksen ja muutaman muun toimesta. Tästä prosessista on jäänyt vamma sieluun, mikä nyt kaiken aikaa haalenee, kun konserteissa kuuntelee sielua rauhoittavia orkestereiden soittoja. Kaikki Töölönlahdella ei ole kuitenkaan sitä mitä olisin halunnut, mutta Oodi on hieno juttu.

Valtuustoryhmän puheenjohtajuus on tuulinen paikka. Siinä saa helposti vamman sieluunsa. Kun ryhmän vetäjä yrittää parhaansa, palkaksi voi saada selkään puukotusta. Se on kova paikka sosialidemokraattisessa, tasa-arvoa ja ihmisyyttä kunnioittavassa liikkeessä. Nämä tunteet ja toimintatavat ovat varmasti monille tovereille tuttuja. Niistä pitäisi päästä eroon, koska haavat menevät syvälle ja niistä on vaikeata päästä eroon.

Lopuksi muutama sana politiikan tekemisen ja ilmapiirin muutoksesta. On toisaalta helpottavaa jättää kuntapolitiikka tässä vaiheessa, kun koen poliittisen ilmapiirin koventumisen ja pienten yksittäisten asioiden ajautuvan isojen, kaikkia kaupunkilaisia koskettavien asioiden edelle. Helsingin valtuusto on sirpaloitunut ja se näkyy päätöksenteossa. Isojen, tärkeiden asioiden visiointi ja läpiajaminen vaatii kovaa työtä ja usein ne voivat kääntyä pelin politiikaksi ja hajoavat sitä kautta. Valtuustotyön pohjaksi tarvittaisiin nykyistä enemmän tapahtuneen arviointia, tulevaisuuden pohdintaa ja yhteistyö tahtoa. Valtuustossa käytettävä kieli myrkyttää yhteistyöhaluja ja vie entisestään politiikan peliksi ja vahvojen ryhmien väliseksi valtakamppailuksi. Joissakin asioissa koen paluuta menneisyyteen, samoja asioita ajettiin jo 60-luvulla ja saatiin kehitystä aikaan, pitääkö kaikki taas aloittaa alusta?

Toisaalta koen pientä haikeutta, kun aktiivi politiikan teko loppuu. Se oli elävää elämää ihmisten keskellä ja ihmisten hyväksi. Nyt tämä tekeminen pitää pohtia uusiksi. Mutta uskon taas uuteen ja mielenkiintoiseen tulevasuuteen.