Assi Liikanen: Rafael Wardi – hieno ihminen ja taiteilija

23.10.2021

Assi Liikanen
Assi Liikanen

Kävelin ruskan keskellä Töölön puistoissa. Maailman värjäsi keltainen, oranssi, okra, punainen sekä vihreän ja ruskean monet sävyt. Värikirjoa löytyi puissa ja maassa. Monenkirjavat pudonneet lehdet täplittivät puistojen vielä vihreää nurmea.

Noista väreistä nousi mieleeni äskettäin edesmennyt taiteilija Rafael Wardi. Kävelin kuin keskellä hänen maalaustaan. Useimmat tunnistavat hänen työnsä juuri keltavoittoisista asetelmista ja maisemista. Myös Presidentti Tarja Halosen muotokuvasta. 

Kaikkein hienoimpia ja satuttavimpia ovat mielestäni herkät pastellityöt, joissa hän kuvasi vanhainkodin asukkaita ja arkisia tilanteita. Ikäihmisten uurteiset kasvot, surulliset, harvoin iloiset ilmeet ja kumaraiset hahmot herkistivät mielen. Monella Taidehallin vuonna 1999 pidetyn näyttelyn katsojalla oli kyyneleet silmissä. Tuli elävästi mieleen omat vanhemmat ja oma tulevaisuuden kuva. 

Tutustuin Rafael Wardiin väitöskirjaa valmistellessani vuonna 2000. Oli ilo haastatella häntä Terveyttä kulttuurista teemasta, jonka kimpussa vietin useita vuosia, aina vuoden 2003 väitökseen asti. 

Wardin mielestä kulttuurin sallivuus ylittää arjen rajat, koko elämä on kulttuuria. Hoitolaitoksissa kulttuuri näyttäytyy syömisessä, pukeutumisessa, hoidoissa sekä asukkaiden ja henkilökunnan kohtaamisissa. Taide puolestaan virkistää ajattelua ja aisteja. Haastattelussani hän kertoi surevansa ihmisten negatiivista suhtautumista vanhuuteen eli kauemmin eläneisiin. 

Vain harva taiteilija on saanut inspiraationsa vanhuksista. Wardi nosti töissään esille vanhuuden monet kasvot, ”Ihmisen kasvot ovat minulle sielun tulkki. Kun keskustelee ihmisten kanssa, huomaa, että kasvot muuttuvat valoisiksi”. 

Wardi ei halunnut korostaa omaa taiteilijuuttaan. Omien sanojensa mukaan hän ei osaa mieltää olevansa taiteilija, ”mä vaan oon sisällä mun ajatuksissani, osaamisessa ja kynän, pensselin ja värien suhteissa”. Hän perusti taidepiirin vuonna 1959 Nikkilän sairaalaan ja maalasi viikoittain potilaiden kanssa yli 25 vuotta. ”Minä sovin hyvin joukkoon, en ollut enempää kuin oma itseni. Taide on suurta vapautta, jota minä symboloin – kuin poppamies. Taideterapeutti pyrkii parantamaan, taiteilija ei paranna. Taide voi kylläkin antaa suuria mahdollisuuksia ihmisille!” 

PS. Lainaukset ovat Taide kohtaa elämän- väitöskirjaani liitetystä haastattelusta 28.11.2000.