Eeva Donner: Palmujen alla

13.12.2021

Eeva Donner
Eeva Donner

Elämäni muuttui kertaheitolla lokakuun alussa kun jäin leskeksi.  Kun pahin järkytys oli ohi, aloin pohtia tulevaisuuttani. Olen asunut viimeiset yli 12 vuotta Espanjassa ja olin luonnollisesti kuvitellut, kuten niin moni muu ikäiseni, että yhteisiä aktiivisia vuosia kumppanin kanssa olisi vielä jokunen edessä. Ensimmäinen reaktio oli pelko siitä, miten tulen pärjäämään tästä eteenpäin. Yksinäisyyden tunne oli suuri.

Nyt on aikaa kulunut, joskin vain vähän, mutta asiat alkavat löytää omat uomansa ja elämän palapeli on järjestettävä uudelleen.

Monet ystävät kysyvät edelleen minulta aionko todella jatkaa elämääni täällä, enkö sittenkin muuttaisi Suomeen.

Hetken pohdinkin asiaa. 

Istuin pitkään miettimässä kummassa maassa minun olisi parempi elää lähes 73-vuotiaana naisihmisenä.  Suomi on synnyinmaani ja olen Suomen kansalainen, sen kielen ja arjen luulen tuntevani. 

Mielikuva Espanjasta on, että täällä istutaan palmun alla siemailemassa sangriaa. Sekin on mahdollista, mutta tylsäksi mokoma ajanmittaan käy. Sitäpaitsi en ole varsinainen palmujen ystävä ja sangriaakaan en ole tainnut maistaa viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin ehkä kerran.

Olen oppinut tuntemaan tämän maan arjen. Moni asia on rempallaan, kuten sähköjohtojen vedot vanhojen talojen julkisivuissa, ontuva paikallisliikenne, sekava liikennekulttuuri noin yleensäkin. Puhumattakaan isommista asioista kuten korruptiosta ja perheväkivallasta. Sosiaalitoimikaan ei ole pohjoismaisella tasolla. Asunnot ovat vailla eristystä, talvella kylmiä ja sähkön hinta on noussut taivaisiin.  Vertaamalla näitä siihen miten Suomessa hommat hoidetaan, vaaka on sinne päin kallellaan.

Terveydenhuolto, joka on aina toiminut kiitettävästi, on tällä hetkellä sekaisin koronan vuoksi, mutta lääkärissäkäynnit, koronarokotukset, erikoissairaanhoito ja leikkaukset ovat  vakituisesti täällä asuvalle ilmaisia. Samoin minulle, pieneläkeläiselle, ovat ilmaisia reseptilääkkeet. Kun nämä asiat laittaa vaakakuppiin, kallistuu se Espanjan hyväksi.

Säätila on Suomea parempi, en tarvitse liukuesteitä talvikenkiini. Tosin sen harvan kerran kun täällä sataa, sataa kunnolla ja sen jäljiltä katukivetykset ovat vaarallisen liukkaita. Pahimmillaan sade vie jopa autoja mennessään ja saattaa täyttää asuntojen kellarit ja jopa asunnot.

Torreviejassa, jossa nykyisin asun, satoi lunta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran yli 90 vuoteen. Se oli niin suuri ihme, että kaupunkilaisten ottamista lumikuvista tehtiin näyttely kaupungin kulttuuritilaan. 

Fibromyalgikkona voin täällä suurimman osan vuodesta hyvin. On toki päiviä, jolloin lämpötila laskee alle +15 ja minulla on särkyjä. Mutta niitä päiviä on vähemmän kuin Suomessa. 

Ehkä kuitenkin tärkeintä ovat kohtaamiset ihmisten kanssa.  Vaikka digitalisaatio on Espanjassakin kehittymässä eteenpäin, lupasihan tämän hetkinen pääministeri että osa EU:n koronatuesta käytetään digipalvelujen lisäkehittämiseen – on meillä kuitenkin aina mahdollisuus saada ihmiseltä ihmiselle- palvelua. Pankkiini voin aina kävellä asioita hoitamaan aikaa varaamatta. Ja huomattava on, että pankin ovella on lappu jossa sanotaan että yli 65-vuotiailla on jonotettaessa etuoikeus. Se myös toimii, nuoremmat antavat mummulle tilaa ja nousevat myös seisomaan jos  mummulle tulee tarve istahtaa palvelua odotellessa. Samaa tapahtuu kaikkialla, ikäihmiset, raskaana olevat ja pienten lasten kanssa liikkuvat ovat etuoikeutettuja niin julkisessa liikenteessä kuin vaikkapa kaupungintalon asiointitoimistossa. Verrattuna siihen mitä kuulen ikätovereiltani Suomessa, vaaka kallistuu Espanjan puolelle. 

Pieni anekdootti viime viikoilta taitaa kiteyttää sen, miksi aion jäädä tänne. Meillä oli tapana kauppareissulla ottaa kahvit lähikahvilassa. Siellä tarjoilijana on nuori baski, Asier. Kun menin ensimmäistä kertaa sinne yksin ja kerroin elämäntilanteeni, hän tuli hyvin liikuttuneeksi. Pari päivää sitten menin kauppaan ja istuin kahvilan pöytään. Asier tuli ja otti tilaukseni. Kysyin onko hän vieläkään päässyt Baskimaahan mummuaan tapaamaan. Koronan takia hän ei ole nähnyt mummuaan kahteen vuoteen ja se on ottanut koville. Hän kertoi että ensi viikolla, vihdoinkin. Hänellä on mummulle myös uutisia. Hänestä tulee isä. Kun onnittelin sydämenin pohjasta häntä, hän halasi minua ja sanoi: Niin tykkään sinusta!