Eeva Donner: Yksinasuvat vanhat naiset

9.1.2022

Eeva Donner
Eeva Donner

Käytävästä, sen pimeimmästä kohtaa, paloi lamppu.  Katsoin kattoa, mietin pitkän aikaa mitä tehdä. Polttimoita minulla toki oli, kokonainen laatikollinen. Ja tikkaat. Mutta uskaltaisinko tikkaille, kääntäisinkö lampun kupua kaksi käsin kun en voisi mistään ottaa tukea? Entä sitten, kun kupu olisi irti, miten näkisin irrottaa palaneen polttimon? Mihin asettaisin lampun kuvun vai täytyisikö minun, kupu kädessäni, laskeutua tikkaat lattialle, asettaa kuvun lipaston päälle, kiivetä ylös ja irroittaa sokkona polttimo ja yrittää sovittaa uusi sen tilalle?

Kuulostaa yksinkertaiselta tehtävältä, mutta jos olet yli 70-vuotias yksinelävä vanha nainen jolla on lievä tasapaino-ongelma, on tehtävä tosi stressaava. Päätin siis toimia patterilampun avulla pimeässä kulmassa kunnes saisin kylään jonkun joka polttimon vaihtaisi.

Suomalainen nainen on kasvatettu tulemaan toimeen omillaan. Emme me helpolla mene naapurin ovea kolkuttamaan että vaihtaisitko minulle lampun? Useimmiten emme naapureita edes kunnolla tunne, tervehditään, ehkä ei sitäkään.  Kun jää yksin asumaan, joutuu kohtaamaan monta haastetta. Käydä kaupassa ilman toista käsiparia pakkaamassa. Hoitaa pankkiasiat, terveyskeskus… Vaihtaa palaneet polttimot.

Suomessa on yli puolitoista miljoonaa yhden hengen kotitaloutta. Paljonko niitä on Espanjassa, en tiedä koska sellaista tilastoa ei ole. Yksinasuvia on toki täälläkin, mutta useimmiten perheen oma sosiaalinen verkosto pitää yksinasuvista huolta.  Suomessa yksinasuvat ovat kulttuurisesti ja poliittisesti näkymätön ryhmä. Yksinasuminen Suomessa on yleisintä 75-vuotiailla, 65 vuotta täyttäneistä yksinasuvia naisia on kaksi kertaa miehiä enemmän. 

Voisi väittää että yksinasuva nainen Suomessa on enemmän yksin kuin yksinasuva nainen Espanjassa. 

Tiedän että Suomeen on perustettu kaikenlaisia vanhusneuvostoja ja elimiä joiden tarkoituksena on saada yksinasuvat pysymään kotonaan mahdollisimman pitkään. Luin tätä kirjotusta varten eräitäkin raportteja. Mutta niiden harmistuttavin piirre oli siinä että niissä ikäihminen koettiin aina objektiksi jolle olisi joltain taholta tehtävä toimenpiteitä. Ystävissäni on monia yksiasuvia naisia, samaa ikäluokkaa olevia. Heistä jokainen on tehnyt aktiivisen elämänuran ja he ovat edelleenkin täysissä voimissaan mitä tulee päänuppiin. Ei heistä saa tehdä objekteja! ” Hauras vanhus” raivostuttaa minua käsitteenä. Heitäkin toki on, selvä se, mutta mieleen tulee edesmennyt äitini, joka oli jo elämänsä loppuvaiheessa kun kaupungin sosiaalihenkilö tuli mittaamaan hänen tarpeitaan.   Äitini oli mennyt kasaan etenevän luusyövän vuoksi, hän istui tuolissaan ja näytti siltä mikä oli – vanhalta ja hauraalta. Kaupungin  työntekijä kumartui äitini puoleen ja sanoi kovalla äänellä :Mitenkäs Alice voi? Tarvitseeko hän apua?

Äitini loi mulkauksen naisen suuntaan ja sanoi: Ei mulle huutaa tartte! Emmää mikään pöhlö ole!

Meissä vanhoissa naisissa on paljon potentiaalia, vaikka terveytemme jo reistailisikin. Olemme mukana monessa, mutta emme ehkä enää pysty arkipäivässämme aina suoriutumaan kaikesta kuten ennen. Mutta yhteiskunnassa, jonka ihanteena näyttäisi olevan ikinuori, reipas, aina iloinen airasamulin, ei havaita sitä että vaikka ei fyysinen jumppa sujuisikaan, sitä henkistä jumpattavaa vielä löytyy. 

Paremmin kuin erityiset komiteat ja toimikunnat voisi mielestäni meidän yksinasuvien tilannetta parantaa asenteiden muutoksilla. Vaikka kunnon espanjalaiseen malliin ; ikäihmisiä arvostetaan sellaisina kuin he ovat. Heille tarjotaan mahdollisuuksia aktiviteetteihin ja yhteiskunnalliseen mukanaoloon, tasa-arvoisina ja kunnioitettuina yhteiskunnan jäseninä.

Sain polttimon vaihtamiseen apua, sain myös naapuriapua kaupassa käyntiin kun sitä tarvitsin, vara-avaimeni ovat lähinaapurillani joka välillä huikkaa käytävässä  että tarvitsenko jotain vai onko kaikki hyvin.