Matti Louekoski: Politiikan merkkipäivä ilman suuren juhlan aihetta 

23.1.2022

Matti Louekoski
Matti Louekoski

Kirjoitan tätä kolumniani 21 päivänä tammikuuta 2022. Sattumalta tämä päivä on Suomen poliittisen historian merkkipäivä. Tasan 50 vuotta sitten, 21.1.1972, Helsingin Sanomat (HS) julkaisi Ahti Karjalaisen ehdotuksen tasavallan presidentin toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla.

HS palasi asiaan viikko sitten toimittaja Jaakko Lyytisen laatiman artikkelin muodossa. Ajatusta poikkeuslaista oli lämmitelty eri tahoilla kesästä 1971 saakka. Keskustelu oli ollut vaihtelevaa, mutta ajatuksesta ei ollut päästy eroon mm. lehdistössä – HS mukaan lukien – esiintyneen ankaran vastarinnan vuoksi. Normaaleihin vaaleihin oli Karjalaisen puheenvuorosta aikaa vielä jokseenkin tasan kaksi vuotta. 

Karjalaisen esityksen motiiveista heräsi sekavaa arvailua. Karjalaisen katsottiin itsensä olevan vahva kandidaatti Urho Kekkosen seuraajaksi, vaikka tiiviinä parivaljakkona aikaisemmin esiintyneiden Kekkosen ja Karjalaisen välien todettiin monistakin syistä viilentyneen. Miksi juuri hän on nyt ikään kuin pelaamassa itseään ainakin toistaiseksi pelistä pois? Vai oliko ehdotus jonkinlainen koepallo, jonka vastaanotto selkiyttäisi halua palata ns. normaaliin päiväjärjestykseen? Olihan poikkeuslakia vastustava rintama hyvin vahva. Mm. HS käytti vaikutusvaltaansa lain vastustamisessa kaikin keinoin. 

Itse jouduin ihmettelemään Karjalaisen motiiveja, kun hän yritti saada minut luopumaan tai ainakin hidastamaan poikkeuslain valmistelua. Hänen viestinsä vielä joulukuussa 1972 minulle oli, ettei ” asialla ole mitään kiirettä, katsotaan tilannetta kaikessa rauhassa”. Oliko hän mielestään arvioinut tilanteen väärin, laista olikin tulossa vastoin odotuksia totta? Se ei minulle selvinnyt. 

Vuosien 1972 ja 1973 aikana kauan valmisteltu Suomen liittyminen vapaakauppayhteisöön (EEC) odotti ratkaisuaan. Asiaan liittyi tiivis yhteydenpito neuvostojohdon kanssa. Silloiseen tapaan oli tärkeää rakentaa suora henkilökohtainen luottamussuhde valtioiden johtajien välille. Presidentti Kekkosella tämä asia oli hyvässä kunnossa entuudestaan eivätkä Zavidovon terveiset tuntuneet tilannetta huonontavan. 

Kaiken aikaa oli asioita seuranneille selvää, että Neuvostoliiton johto piti EEC-sopimusta maidemme väliselle luottamukselle ja kaupalliselle yhteistyölle vahingollisena. Yhtä selvää oli, että Suomen kaupallisten etujen kannalta vapaakauppasopimus oli oleellisen tärkeä. Vakavan ristiriidan ratkaisuksi Kekkonen asetti itsensä hyvien suhteiden muuttumattomuuden takuumieheksi. Se olisi relevantti tekijä, kun hän jatkaisi presidentin virassaan EEC-sopimuksen solmimisen jälkeenkin. Takuu olisi järjestettävissä ilman pienintäkään riskiä jättämällä vaalit väliin ja hoitamalla asia oikotietä lailla. Sitä paitsi ikävä vaalitaistelu vältettäisiin. 

Monien vääntöjen jälkeen tilanne askel kerrallaan kääntyi poikkeuslaille suotuisaksi. Laki oli luonnollisesti säädettävä perustuslain säätämisen järjestyksessä. Se vaati aikataulu huomioon ottaen lain julistamista kiireelliseksi eli eduskunnan 5/6-enemmistön saamista valmisteltavan ehdotuksen tueksi. Tämäkin ehto näytti toteutuvan. 

Lain tekninen valmistelu oli yksinkertainen asia. Oli päätettävä, esitetäänkö tasavallan presidentin valintaa ilman vaalia vai kulumassa olevan toimikauden jatkamista. Hallituksen sisäisissä neuvotteluissa valittiin jälkimmäinen vaihtoehto. Kun kyse oli muutenkin poikkeuksellisesta menettelystä, sovittiin jatkokaudeksi kuuden vuoden sijasta neljä vuotta. Eduskunta hyväksyi lakiehdotuksen 18 päivänä tammikuuta 1973, vuosi ennen säännönmukaisten vaalien ajankohtaa. 

Tärkeimmät poliittiset neuvottelut käytiin valmisteluaikana puolueiden johdon tasolla. Esittelevänä ministerinä toimineena seurasin niitä tiiviisti. Suurin henkilökohtainen ongelmani oli tarpeettomana pitämäni lain puolustaminen eduskunnan edessä ja armottomassa julkisuudessa. Laki oli mielestäni tarpeeton. Kekkonen olisi valittu joka tapauksessa jatkamaan. 

Turhautuneen ministerin painetta helpotti ensinnäkin se, että melkein koko eduskunta lopulta oli hankkeen takkana. Oli myös punnittava, annetaanko valmiiksi neuvotellun ja parafoidun kauppasopimuksen kaatua tähän demokratialle vieraaseen yksityiskohtaan. 

Itselleni olen jälkikäteen selittänyt tekemisiäni tässä asiassa mm. siten, että kysehän oli eräiden muiden ns. suojalakien tavoin Suomen talouden kannalta keskeisten tavoitteiden turvaaminen. Se hinta siinä tilanteessa – vaikka kalliskin – oli aihetta maksaa. Näin ovat ajatelleet monet muutkin mukana olleet, jotkut ennalta ja toiset jälkikäteen. 

Jaakko Lyytisen kertoman mukaan eräs näkyvimmistä takinkääntäjistä oli Aatos Erkko lehtitaloineen. Nyt vilkastuneen suomettumiskeskustelun aihepiiriin tämäkin tapatumasarja epäilemättä kuuluu. Asiaan jälkikäteen tutustuville tuomion antaminen näyttää olevan vaivatonta. Itse en tunne ketään asiaan aikoinaan päättäjänä osallistunutta, jolla olisi silloin ollut mielessä helppo ja ”ryhdikäs” ratkaisu. Parhaiten näitä viisaita tuntuu löytyvän maamme rajojen ulkopuolelta ja lehdistön piiristä.