Antti Vuorenrinne: Suomettumisen häpeä?

5.2.2022

Antti Vuorenrinne
Antti Vuorenrinne

Anu Kantola ja Veli-Pekka Leppänen reagoivat Helsingin Sanomissa Marjo Vilkon käsikirjoittamaan ja Jari Tervon tähdittämään TV1:n sarjaan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa palattiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin, erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, kun YYA oli johtotähti ja alituisesti yhä korkeampiin sfääreihin kehittyvä ”justavuus” ja ”rauhanomainen rinnakkaiselo yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten maiden välillä” oli ajan totuus. TV-sarja patisti meidät aikalaiset häpeämään valheellista rähmällään oloa ja itsepetosta.

Anu Kantola kirjoitti uskovansa (HS 25.1.), että häpeä ei ole paras tapa muistaa maassa, jossa vaikeneminen oli keino selvitä. Jaan samat muistikuvat Kantolan kanssa. Tiesin hyvin, kuka ampui Mainilan laukaukset ja sen, että presidentti Kekkonen pelasi sisäpolitiikkaa neukkujen tuella. Näistä puhuttiin mutta ei julkisesti. Anu Kantolan tapaan minäkään en usko, että julkisessa vaikenemisessa kyse oli moraalisesta rappiosta.

Jaan myös historiantutkija Veli-Pekka Leppäsen mielipiteen siitä, että menneisyyttä tutkittaessa tulisi etsiä pikemmin syitä kuin syyllisiä (HS 28.1.). Leppänen kaipasi TV-dokumentilta argumenttien lisäksi myös vasta-argumentteja. Niitä olisivat tuoneet Leppäsen mukaan ainakin silloiset ulkoministeriön poliittisen osaston toimijat, jotka joutuivat etulinjaan puolustamaan maan kansainvälistä asemaa suuren naapurimaan pyrkimyksiä vastaan.

Kylmän sodan Suomen sisäpolitiikan ulottuvuudet jäivät vähemmälle huomiolle. Tietenkin ajan ilmiönä taistolaisuutta sopi taivastella. Miten osa nuorisosta hurahti ihailemaan naapurimaan diktatuuria? Todellisuudessa SKP:n vähemmistön merkitys ja kannatus jäi melko pieneksi. Kullakin ajalla on omat merkillisyytensä. 1930-luvulla jopa kokoomus oli tullut siihen tulokseen, että SDP oli lakkautettava. Kenties parinkymmenen vuoden kuluttua taivastellaan sitä, miten huomattava osa post-soinilaisista persuista hurahti 2010-luvun lopussa jonkinlaiseen Trump-uskoon.

Urho Kekkonen oli epäilemättä suomettumisen isähahmo hyvässä ja pahassa. Ville Pernaa huomauttaa 1970-lukua käsittelevässä kirjassaan Pimeä vuosikymmen (Siltala 2021), että Suomi suomettui ja lännettyi yhtä aikaa. Kekkonen osoitti isänmaallisuuttaan sillä, että diilasi venäläisten kanssa Suomen mahdollisuuksista osallistua läntisen Euroopan taloudelliseen yhdentymiskehitykseen. Sen hintana oli suomettuminen.

Jaakko Iloniemi antoi Kekkosesta lausunnon G.F.Sanderin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa (Kansalainen Kekkonen. Suuri suunnitelma, WSOY 2021). ”Kekkonen teki kaiken Suomen vuoksi”, Iloniemi totesi ja jatkoi: ”Ongelmana oli, että jossain vaiheessa hän alkoi ajatella hänen ja Suomen olevan yksi ja sama asia”.

Sosialidemokraatit suomettuivat muita myöhemmin, jälkijunassa. SDP yritti todistella vielä vuoden 1962 vaalikampanjassa olevansa vanhan presidentin J.K.Paasikiven linjalla. Puolue yritti sillä pinnistellä ulos Kekkosen langettamasta ulkopoliittisesta limbosta. Todisteena oli JKP:n K.A.Fagerholmille vuonna 1948 lähettämä kirjelappunen, jossa presidentti toivoi sosialidemokraattien voittavan vaalit. ”Se on kaikkein tärkeintä”, presidentti kirjoitti. Siinä tilanteessa se olikin. Niiden vaalien jälkeen vaaran vuodet olivat ohi.

Kun Paasikiven sodanjälkeiset päiväkirjat julkaistiin 1985, paljastui, että Paasikiven linja oli eri kuin Kekkosen linja. Vanha presidentti tuskaili päiväkirjan mukaan kuinka paljon on ”annettava perään” venäläisille. Paasikivelle raja olisi tullut vastaan, jos venäläiset olisivat ruvenneet sanelemaan, keitä sai ottaa Suomen hallitukseen ja keitä ei.

Kekkoselle tämä ei ollut ongelma. Tutkimus on paljastanut hänen ja neuvostoliittolaisten läheisen yhteistoiminnan vuoden 1956 presidentinvaaleissa ja viimeistään 1958 yöpakkaskauden jälkeen Tehtaankadun KGB-miehillä oli Kekkosen luvalla tosiasiallista päätösvaltaa Suomen sisäpolitiikan ytimeen. Pelikirjaan kuului myös SDP:n viipaloiminen ja sen enemmistön osoittaminen ulkopoliittisesti arveluttavaksi.

Rimpuillessaan vallankäytön ulkopuolella vuosina 1959-1966 sosialidemokraatit haksahtivat tosin itsekin toisinaan ulkopolitiikalta haiskahtaviin manöövereihin. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa puolue julisti näyttävästi Suomen Sosialidemokraatissa ”Muista Unkaria - kavahda kommunisteja”. Lause varmaankin pantiin merkille Neuvostoliiton lähetystössä. Kekkosta taas tuskin miellytti toinen demarien slogan: ”Missä maalaisliitto hallitsee, siellä myös köyhyys vallitsee”.

Honka-liiton kaatumisen jälkeen ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja sosialidemokraatit julistivat lehdessä ”Valitsemme vapauden”. Lehti-ilmoituksessa oli kuva vasta valmistuneesta Berliinin muurista, jota itäsaksalaiset sotilaat vartioivat konepistoolit tanassa.

Niinkin myöhään kuin vielä vuonna 1965 Pravdan ”huomioitsija” tuomitsi SDP:n ja sen johdon syylliseksi kaikkiin mahdollisiin neuvostovastaisiin synteihin ja lännen imperialistien Neuvostoliittoon kohdistuvien aggressioiden tukijaksi.

Jostain syystä Neuvostoliiton asenne muuttui kun SDP voitti vuoden 1966 vaalit ja kun Kekkonen oli tullut Pitkänsillan yli puoluetta vastaan. TPSL:n ottopoikien aika oli ohi. Kekkonenkin ymmärsi, ettei Suomen siaäpolitiikkaa voinut hallita ilman sosialidemokraatteja.

Vastineeksi SDP:n oli mukauduttava Kekkoseen. Suomettumisen poliittisen realiteetin osalta SDP istutettiin valmiiksi katettuun pöytään. Se ei käynyt kuitenkaan käden käänteessä. Pääministeri Rafael Paasion Moskovan vierailulla marraskuussa 1966 varovainen Paasio ei vihjailuista huolimatta ryhtynyt punomaan puoluetason suhteita venäläisten kanssa. Siitä hyvästä Kekkos-uskoon tullut Väinö Leskinen ryöpytti Raffua oikein olan takaa ja julkisesti seuraavan viikolla pidetyssä SDP:n puoluekokouksessa. Kokous myös päätti sanoutua irti läntisten sosialidemokraattien kaikkein jyrkimmistä antikommunistisista julistuksista.

Pirulle annettu pikkusormi ei mennyt ihan hukkaan. SDP oli seuraavat 25 vuotta Suomen johtava puolue, eivätkä saavutukset ole vähäisiä, kuten tiedämme.