Liisa Ilomäki: Kun katse kääntyi toiseen suuntaan

15.5.2022

Liisa Ilomäki
Liisa Ilomäki

Suomi hakee NATOn jäsenyyttä. On latteata kirjoittaa, että elämme historiallisia aikoja, sillä sen ovat sanoneet ja kirjoittaneet kaikki itseään kunnioittavat ihmiset, mutta niinhän se vain on. Elämme sellaista muutosten aikaa, jota emme olisi halunneet, ja joka peruttamattomasti vaikuttaa jokaisen suomalaisen elämään. Kun presidentti ja pääministeri antoivat yhteisen viestinsä NATOon liittymisestä, tuntui ihan fyysisesti siltä kuin pitäisi katsoa eri suuntaan kuin tähän asti on totuttu, kääntyä sellaiset 90 astetta jonnekin päin. 

En ole poliitikko, en tunne salattuja keskusteluja, en ole vaikuttaja kuin korkeintaan meillä tilapäishoidossa olevalle koiralle. Ja juuri siksi haluan kirjoittaa NATOon liittymisestä ja Suomen linjan kehittymisestä, sillä tässä yhteiskunnassa joka kansalaisella on oikeus sanoa mielipiteensä. Olen ylpeä suomalaisesta yhteiskunnallisesta kulttuuristamme, jossa vakavista asioista keskustellaan tosissaan ja etsien yhteistä ymmärrystä, keskustelu ulottuu laajalti kaikille niille, jotka siihen haluavat osallistua, ja asioista kerrotaan perusteellisesti ja monesta näkökulmasta. Niin lehdet kuin TV ovat tarjoneet keskustelun eväitä, jos sitä vain on kaivannut. (En puhu tietenkään some-keskusteluista, joiden seuraamisesta tulee enimmäkseen paha mieli.) Keskustelu ei ole puoluepolitisoitunut eikä irtopisteiden etsijöitäkään ole juuri näkynyt, ei – hienoa kyllä – niitäkään, jotka sanoisivat sormi pystyssä ”mitä minä sanoin”. Arvostan varsinkin sitä, että myös eri mieltä olevien näkökulmat tulevat esille, ja vaikka esimerkiksi kunnioittamani Erkki Tuomioja joissakin kommenteissa lytättiin, hänenkin näkökulmansa pääsivät esille. Kun keskustelu on riittävän laajaa, monipuolista ja tasa-arvoista, saadaan sitoutuminen yhteiseen päätökseen, ja myös vastustajat pystyvät helpommin hyväksymään ratkaisun. 

Tällaista historiallista hetkeä luonnehtii se, että tiedettyä oikeaa ratkaisua ei ole olemassa. On oletuksia, uskomuksia, enemmän tai vähemmän tietoa, mutta kukaan ei varmasti pysty sanomaan, mitä tapahtuu. Jossain a-studiossa joku viikko sitten poliitikot kiemurtelivat ja välttivät kertomasta NATO-kannastaan, mutta Riikka Purra sen sanoi: vaikka meillä olisi mitä tietoa, jokainen joutuu kuitenkin tekemään päätöksen epävarmuudessa. Myöhemmin sitten tiedetään, oliko ratkaisu oikea vai ei. 

NATOon liittyminen ei ole mikään pikku juttu, ei valtiolle eikä aina kansalaisellekaan. Ainakin minulle, entiselle nuorisoliittolaiselle, NATO edustaa sotilasliittoutumaa, ja sellaisiin en ole tottunut luottamaan rauhan rakentamisessa. On ollut helppo hyväksyä Suomen asema sovittelijana, kun siinä on mukana myös pasifistinen ajattelu, johon myös nuorisoliitossa opittiin. Presidentti Ahtisaaren ansiokas toiminta rauhansovittelijana on ollut juuri sellaista työtä, jota olen ajatellut Suomen politiikan edustavan. On ollut silmiä avaavaa lukea viime päivinä siitä, miten Suomi ja poliitikot ovat kuitenkin olleet aivan tietoisia Venäjän uhkasta ja useampi, useammassa puolueessa on jo pitempään kaikessa hiljaisuudessa kannattanut NATOon liittymistä. Kaiken aikaa esimerkiksi puolustusvoimat on ollut yhä tiiviimmässä yhteistyössä NATOn kanssa, se toki on tiedetty.

Monet me vanhemmat olemme eläneet Neuvostoliiton ja Venäjän eri vaiheissa. Olemme oppineet, että nukkuvaa karhua ei pidä herättää, että meillä on Euroopan pisin maaraja Venäjän kanssa, että naapurin kanssa on joka tapauksessa tultava toimeen. Monella on varmasti ollut myös idealistinen toivomus, että yhteistyön kautta Venäjän demokratisoitumiseen voi vaikuttaa. Minusta olemme olleet kuitenkin vähän myös suomettuneita, juuri siinä ikävässä mielessä: Venäjän toisinajattelijoiden kohtelu, Tšetšenian sota ja hyökkäys Krimille eivät kuitenkaan saaneet aikaan mitään laajamittaista toimintaa Venäjää vastaan. Varmasti myös talouden varjeleminen on pitänyt suuta supussa. Toki olemme paheksuneet Venäjän toimintaa, mutta todelliseen toimintaan on vain harva ryhtynyt – onko poliitikoista kukaan? – emmekä me tavalliset suomalaiset ole esimerkiksi painostaneet poliitikkoja kritisoimaan Venäjää avoimesti tai toimimaan mitenkään järeämmin. Tarvittiin Venäjän hyökkäys Ukrainaan herättämään meidät suomalaiset siihen, että nyky-Venäjä on arvaamaton uhka myös Suomelle eikä Suomella ole mitään erityisasemaa Venäjän näkökulmasta. On kuvaavaa, että kun Suomen NATO-hakemuksen valmistelu on edennyt, Venäjän propaganda alkoi kuvata Suomea natsikulttuuriksi. Se siitä erityisasemasta.

Osallistuimme eilen (lauantaina 14.5.) EU-parlamentin sosialidemokraattisen ryhmän EU, Nato ja Suomi –seminaariin. Oli todella virkistävää kuulla siellä Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen puheenvuoro: Suomi menee NATOon tietoisena NATOn luonteesta sotilaallisena puolustusliittona, sillä Putinin diktatuuri on ajanut itsensä niin nurkkaan, että yhteistyö on mahdotonta. Hän korosti keskeisiä YKn ja EUn arvoja, joiden puolustaminen on välttämätöntä. Ihailin suoraa puhetta, selkeätä ja tietoista päätöstä NATOsta ja samalla vapauden, ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja oikeusvaltion periaatteiden puolustamista. Tuntui, että pystyn katsomaan ylöspäin ministeriämme ilman myötähäpeän häivääkään. Tytti Tuppurainen edusti minulle hyvällä tavalla sitä, että meidän keskeiset valtiolliset toimijammeovat tilanteen tasalla, tietävät, mitä tekevät, ottavat vastuun tosissaan ja tietävät, että he ratkaisevat Suomen tulevaisuutta.

On upeaa, että meillä suomalaisilla on kyllä juuri niin hyvä hallitus kuin olemme ansainneet.