Kokemuksia wanhoista tovereista
Vanhoilla tovereilla on myös kulttuuritehtävä
”Kuka tuo tyttö on? Pois sieltä ovelta.” Helsingin Vanhat Toverit odotti perustajansa K.-A. Fagerholmin johdolla vieraakseen presidenttiehdokas Mauno Koivistoa. Suomelle valittaisiin uusi tasavallan presidentti tammikuun 1982 presidentinvaaleissa.
Urho Kekkosen pitkä valtakausi oli ohi, ja maassa vallitsi kihelmöivä jännitys. ”Voittaisiko vaalien ennakkosuosikki Koivisto vai ajaisiko hänen ohitseen loppusuoralla musta hevonen ulkopuolisessa ohjauksessa?”, oli keskeinen kysymys.
Suomen Sosialidemokraatissa seurasimme vaalikampanjan jokaista vaihetta. Oli itsestään selvää, että ehdokkaan vierailu Helsingin Vanhojen tovereiden tilaisuudessa oli tärkeä tapahtuma. Siitä haluttiin kirjoittaa. Mutta itsestään selvää oli myös, ettei paikalle lähetetty tyttötoimittaja rohjennut vastustaa Fagerholmin määräystä, vaan vetäytyi kiltisti käytävälle. Veteraanien tunteet jäivät raportoimatta.
Sdp:n puoluetoimistossa ja Suomen Sosialidemokraatin toimituksessa tiedettiin 1970-luvulla hyvin, että Paasiravintolan kabinetit kätkivät monenlaisia kokoontumisia. Joissakin muisteltiin puoluehajaannuksen aikaisia taistoja, toisissa yritettiin katsoa eteenpäin. Liikkeen vaikutusvaltaisille veteraaneille perustettu Helsingin Vanhojen tovereiden kerho tarjosi yhteisen foorumin pohtia politiikan kysymyksiä. Sen yllä leijui alusta alkaen arvovallan henki.
Vanhat toverit pysyivät pitkään miesten klubina. Sinänsä se oli ymmärrettävää. Työväenliikkeen johto- ja keskeisissä toimitsijantehtävissä oli pitkään vain harvoja naisia. Eduskuntaryhmä sai ensimmäisen naispuolisen varapuheenjohtajan vasta vuonna 1968. Valituksi tuli vuodesta 1948 eduskunnassa istunut Meeri Kalavainen. Ensimmäinen sosialidemokraattinen nainen valittiin valiokunnan johtoon 1978, kun monella tavoin politiikassa ansioitunut Sinikka Luja-Penttilä sai sosiaalivaliokunnan puheenjohtajan nuijan.
Miehet olivat tottuneet toimimaan ja viihtymään keskenään eikä muutos ollut helppo. Sain kunnian tulla valituksi Helsingin Vanhojen tovereiden ensimmäiseksi naisjäseneksi vuonna 2012. Asiaa ajoi käsittääkseni Jouko Vanninen, jonka kanssa taitoimme yhdessä Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa 1960-luvun lopulla Ludviginkadulla. Tilaisuus Paasitornin suuressa salissa oli juhlava.
Sdp:n puoluesihteeri kutsuttiin toki 1980-luvun loppupuolella sukupuolestaan huolimatta Vanhojen Tovereiden tilaisuuksiin eri puolille Suomea. Esiintymiset jännittivät, koska yleisö oli todella asiantuntevaa. Myöhemmin jännitys muuttui iloksi siitä, että tiedossa oli aina hyvä, monipuolinen keskustelu eikä yleisön määrään tarvinnut koskaan pettyä. Niin se on edelleen, Helsingissä ja muualla.
Yksi Helsingin Vanhojen Tovereiden tilaisuus on jäänyt mieleeni erityisenä kohokohtana. Antti Tuuri oli tullut alustamaan tuotannostaan ja keskustelua käytiin erityisesti hänen Stalinin uhreja Neuvosto-Karjalassa käsitelleestä teoksestaan Ikitie. Kuten moni muistaa, se kertoo myös 1930-luvun Suomesta. Lapualaiset olivat kyöränneet kirjan päähenkilön väkisin itärajan ylitse.
Tuurin alustus oli hyvä, tarkka ja hänen tyylinsä mukaisessa vähäeleisyydessään paljon kertova. Eikä alustuksen jälkeinen keskustelu jäänyt sen tasosta jälkeen. Yleisö tunsi historian, Tuurin tuotannon ja siitä henki sekä kulttuurin merkityksen ymmärrys että kulttuuritahto. Sen vaaliminen on yksi Vanhojen Tovereiden tärkeistä tehtävistä.
Ulpu Iivari