Kokemuksia wanhoista tovereista

Vanhoilla tovereilla on myös kulttuuritehtävä

”Kuka tuo tyttö on? Pois sieltä ovelta.”  Helsingin Vanhat Toverit odotti perustajansa K.-A. Fagerholmin johdolla vieraakseen presidenttiehdokas Mauno Koivistoa. Suomelle valittaisiin uusi tasavallan presidentti tammikuun 1982 presidentinvaaleissa.

Urho Kekkosen pitkä valtakausi oli ohi, ja maassa vallitsi kihelmöivä jännitys.  ”Voittaisiko vaalien ennakkosuosikki Koivisto vai ajaisiko hänen ohitseen loppusuoralla musta hevonen ulkopuolisessa ohjauksessa?”, oli keskeinen kysymys.

Suomen Sosialidemokraatissa seurasimme vaalikampanjan jokaista vaihetta. Oli itsestään selvää, että ehdokkaan vierailu Helsingin Vanhojen tovereiden tilaisuudessa oli tärkeä tapahtuma. Siitä haluttiin kirjoittaa. Mutta itsestään selvää oli myös, ettei paikalle lähetetty tyttötoimittaja rohjennut vastustaa Fagerholmin määräystä, vaan vetäytyi kiltisti käytävälle. Veteraanien tunteet jäivät raportoimatta.

Sdp:n puoluetoimistossa ja Suomen Sosialidemokraatin toimituksessa tiedettiin 1970-luvulla hyvin, että Paasiravintolan kabinetit kätkivät monenlaisia kokoontumisia. Joissakin muisteltiin puoluehajaannuksen aikaisia taistoja, toisissa yritettiin katsoa eteenpäin. Liikkeen vaikutusvaltaisille veteraaneille perustettu Helsingin Vanhojen tovereiden kerho tarjosi yhteisen foorumin pohtia politiikan kysymyksiä. Sen yllä leijui alusta alkaen arvovallan henki.

Vanhat toverit pysyivät pitkään miesten klubina. Sinänsä se oli ymmärrettävää. Työväenliikkeen johto- ja keskeisissä toimitsijantehtävissä oli pitkään vain harvoja naisia. Eduskuntaryhmä sai ensimmäisen naispuolisen varapuheenjohtajan vasta vuonna 1968. Valituksi tuli vuodesta 1948 eduskunnassa istunut Meeri Kalavainen. Ensimmäinen sosialidemokraattinen nainen valittiin valiokunnan johtoon 1978, kun monella tavoin politiikassa ansioitunut Sinikka Luja-Penttilä sai sosiaalivaliokunnan puheenjohtajan nuijan.

Miehet olivat tottuneet toimimaan ja viihtymään keskenään eikä muutos ollut helppo. Sain kunnian tulla valituksi Helsingin Vanhojen tovereiden ensimmäiseksi naisjäseneksi vuonna 2012. Asiaa ajoi käsittääkseni Jouko Vanninen, jonka kanssa taitoimme yhdessä Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa 1960-luvun lopulla Ludviginkadulla. Tilaisuus Paasitornin suuressa salissa oli juhlava.

Sdp:n puoluesihteeri kutsuttiin toki 1980-luvun loppupuolella sukupuolestaan huolimatta Vanhojen Tovereiden tilaisuuksiin eri puolille Suomea. Esiintymiset jännittivät, koska yleisö oli todella asiantuntevaa. Myöhemmin jännitys muuttui iloksi siitä, että tiedossa oli aina hyvä, monipuolinen keskustelu eikä yleisön määrään tarvinnut koskaan pettyä.  Niin se on edelleen, Helsingissä ja muualla.

Yksi Helsingin Vanhojen Tovereiden tilaisuus on jäänyt mieleeni erityisenä kohokohtana. Antti Tuuri oli tullut alustamaan tuotannostaan ja keskustelua käytiin erityisesti hänen Stalinin uhreja Neuvosto-Karjalassa käsitelleestä teoksestaan Ikitie. Kuten moni muistaa, se kertoo myös 1930-luvun Suomesta. Lapualaiset olivat kyöränneet kirjan päähenkilön väkisin itärajan ylitse.

Tuurin alustus oli hyvä, tarkka ja hänen tyylinsä mukaisessa vähäeleisyydessään paljon kertova. Eikä alustuksen jälkeinen keskustelu jäänyt sen tasosta jälkeen. Yleisö tunsi historian, Tuurin tuotannon ja siitä henki sekä kulttuurin merkityksen ymmärrys että kulttuuritahto. Sen vaaliminen on yksi Vanhojen Tovereiden tärkeistä tehtävistä.

 Ulpu Iivari

Sihteerinä Vanhoissa Tovereissa

Ensimmäinen muistoni Vanhoihin Tovereihin liittyy kohtaamiseen Helsingin työväentalon käytävällä. Rakennusliitosta eläkkeelle jääneet toimitsijat Edvin Kolsi ja Esko Tyvijärvi tulivat vastaan tyylikkäästi tummiin pukeutuneina. He kertoivat menevänsä Vanhojen Toverien kuukausilounaalle. Se ei ollut ihmeellistä, että he olivat menossa lounaalle, mutta se tapa, jolla he sen kertoivat, oli täynnä ylpeyttä ja tilaisuuden tärkeyttä. Liekö Urho Kekkonen ollut silloin alustajana.

Itse liityin Vanhoihin Tovereihin melkein heti eläköitymiseni jälkeen vuonna 2001 ja sihteeriksi saman tien Juhani Hietasen värväämänä. Kokoukset olivat aina Paasiravintolan eriöissä, joka luonnollisesti aiheutti tilan puutetta mielenkiintoisten alustajien ollessa kyseessä. Siksi joululounas kokouksiin myytiin liput ennakkoon, joilla taattiin tilojen riittävyys. Pukeutuminen kokouksiin edellytti pitkään pukua, mutta muuttui vähitellen vapaammaksi. Tosin kravatti säilytti pitkään asemansa. Se näkyy hyvin kokouskuvissa. Aika pitkään joululounaalle edellytettiin tummaa pukua.

Varsinaisia kiistakysymyksiä ei kokouksissa juurikaan noussut esiin. Hieman keskustelua aiheutti nimen muuttaminen W alkavaksi. Keskustelu siitä kuitenkin hiipui, kun lähes 100-vuotias jäsenemme Hugo L Mäkinen ilmoitti asiantuntevasti, ettei suomenkieli tunne kaksoisveetä vanha sanan edessä ja toisaalta alkuperäinen nimi on aina alkuperäinen.

Ovien avaaminen myös naistovereille nousi usein keskusteluun. Kerta toisensa jälkeen asia jäi odottamaan parempia aikoja. Pätevä perustelu oli tilojen puute. Se pitikin paikkansa niin kauan kun kokoontumiset olivat Paasiravintolan eriöissä. Muutoksen vastustus oli yleisesti ottaen kuitenkin hyvin pientä.

Varsinaista jäsenmaksua ei ollut. Tilaisuuksissa kerättiin kuitenkin erityinen osallistumismaksu vähän kuin kirkon kolehdin tapaan. Kolehtiastiana toimi teräksinen samppanjan jäähdytys astia, joka kolahti kovaäänisesti kun taloudenhoitaja Jaakko Kuusela pudotti ensimmäisen kahden euron kolikon astiaan.

Puheenjohtajan rooli korostuu Vanhojen Toverien toiminnassa, vaikka idearikas hallitus on tärkeä toiminnan monipuolisuuden kannalta. Puheenjohtajamme ovat olleet yhteiskunnallisesti tunnettuja ja laajan vaikutuspiirin omaavia. Näin on taattu mielenkiintoisten aiheiden asian tuntevat alustukset. Oman sihteeri aikanani sain olla kolmen eri puheenjohtajan työparina.

Esko Niskanen kantoi huolta vanhoista tovereista laajemmaltikin, kun hän kehotti jäseniä opettelemaan kotihoitoon liittyvät asiat riittävän ajoissa mahdollisen leskeyden varalta. Toinen asia, jota Esko usein korosti, oli punainen ruusu, joka lasketaan edesmenneen toverin arkulle. Tämä jotenkin virallistui, kun Veikko Helteen arkun äärellä Esko totesi, että punainen ruusu on korkein kunnianosoitus, joka annetaan edesmenneelle jäsenelle.

Yksi muisto ruususta.  Jäsenemme merikapteeni oli kuollut. Hänen poikansa otti yhteyttä kertoen, että isä oli kuolinvuoteellaan kertonut Helsingin Vanhojen tulevan laskemaan ruusun hänen arkulleen. Toteutimme tämän toiveen yhdessä toisen sihteerin Pekka Helmisen kanssa. Paikalla siunaustilaisuudessa läsnä oli vain poika vaimonsa kanssa. Mieleen jäi erityisesti se, kun poika tilaisuuden päätyttyä totesi olevansa onnellinen siitä, että isällä oli sellainen ystäväpiiri kuin vanhat toverit.

Heikki Koski avasi keskustelun uudestaan naistoverien jäsenyydestä. Jussi Pekka Alasen toimeksi jäi naisjäsenyyden toteuttaminen. Ainakin kokonaisuudessa asia otettiin tyytyväisyydellä vastaan. Tuskin edes omassa mielessään päätöstä vastaan purnaajia oli enää ollenkaan.

Hallituksen jäsenen Aarne Laurilan roolia on syytä korostaa. Kulttuuri oli hänen aikanaan vahvasti mukana Vanhojen Toverien toiminnassa. Se näkyi alustaja valinnoissa, teatteri-, museo ja taidenäyttelyissä käynneissä. Taidenäyttelyissä Vanhat Toverit maksoi oppaiden kulut.

Vuonna 2002 järjestettiin Pääkaupunkiseudulla Suomen Wanhojen Toverien kulttuuri- ja retkeilypäivät. Aarnen johdolla yhdessä Espoon ja Vantaan vanhojen toverien kanssa järjestettiin varsin onnistuneet päivät.

Sihteerinä olo aikani kesti noin kymmenen vuotta. Sen kummemmin perustelematta olen siitä ajasta hyvin kiitollinen ja tekstini alussa mainitsemieni Edvinin ja Eskon tavoin ylpeä jäsenyydestäni Helsingin Vanhoissa Tovereissa.

Ari Kekkinen